Päiväkirjassa lukee merkintä toisensa jälkeen kaipaus ihmisestä, joka rakastaisi tapaani huokaista aina kun minusta tuntuu tyhjältä. Ei edes kysyisi, mikä mieltä keinuttaa, pitäisi kiinni ja silittäisi hiuksiani aamuun asti sanomatta sanaakaan. Sanat painavat liikaa.

Seinään, jota maalasin koko kesän, ilmestyi kuva eilisestä. Siinä kissa nukkui vaaleansinisellä peitolla sylissäni, pelkäämättä mitään; luottaen siihen, ettei mikään häiritsisi sen unta. Kosketin kuvaa, enkä tarvinnut sinua.

Kun päivästä toiseen istun paikoillani, tiedän huomisen tulevan ja silti tuhlaan aikaa, jota voisin kuluttaa johonkin paljon tärkeämpään kuin tähän. Enkä saa nostettua itseäni ylöspäin, en jaksa kannattaa painoani. Odottaminen turhauttaa.