Turhaa kai sitä ihminen suree tai miettii oloaan, loppusissaan kuitenki ihminen on onnellinen, jossain vaiheessa. Enkä väitä ettenkö olisikaan, mutta elämään väsyy. Näihin päiviin väsyy, jolloin ei ole mitään ja kun tietää että huominen on samanlainen, ei se auta nousemaan aamulla sängystä. Mieli tekee jäädä nukkumaan, jos ei edes aurinko paista. Jos ei ole edes syytä nousta?

Väärään aikaan sitten kun nousee, niin maailma menee sekaisin. Ei tiedä missä olla tai milloin elää, milloin tulla. Joskus oot liian aikaisessa, joskus taas myöhästyt niin, ettet uskalla avata luokan ovea, et ainakaan yksin.

Halu on kova pois, niin suuri. Silti ne eivät anna lupaa liikkua. Ketä saan tänään syyllistää?