Pitäisikö osata luottaa siihen, että tässä elämässä voi joskus olla jotain pysyvääkin niin, ettei aina tarvitse miettiä kuka kääntää selkänsä seuraavaksi? Miten ihmeessä siihen oppii? Epävarmuus elämästä ja toisista ihmisistä saa ajatukset hulluiksi. Ei hetken mielenrauhaa, pakko aina miellyttää ettei selkä kääntyisi.  Miksi on niin vaikea luottaa. Sekin väsyttää. Turhauttaa? Tiedän, että olen turvassa, mikä saa silti luulemaan harhoja. Onnistuisipa jättämään mielen off-asentoon, osaisipa ottaa rennosti ja nauttia.

Mitäpä jos mä pelkään turhaan?

Jotain osuutta on varmaan sillä, että tietyt tahot pessimistisöi kaiken, mistä itse ajattelen optimistisesti. Aina pitää muistaa että on olemassa toinen, huonompi mahdollisuus sen sijaan, että kaikki sujuisi hyvin. "Muista aina varautua pahimpaa ja älä koskaan luota siihen, että kanssaihmiset jaksaisivat olla kanssasi kyllästymättä." Kind of sad but is it true? Itse en halua uskoa niin. Haluan uskoa siihen, että joskus onnellisuus vie eteenpäin tai että aina ei tarvitse olla varasuunnitelmaa. Joskus asiat vaan menevät eteenpäin painollaan ja se tuntuu hyvältä.

"Elähän sano, sitä tiijä oisitko sen onnellisempi jossain muualla entä siellä. Ethännää voi tietää oisko sielläkään ihmisiä joitten kanssa sinun ois hyvä olla." -Mutta kun tiedän, ettei ainakaan täällä ole hyvä olla. Kai sitä saa tehdä itse omat virheensä? Ja kai sen itse tiedän, missä juuri minusta on turvallinen olla. Miksi pitäis pelätä turhaan?

----

Malja marttyyreille