Paksut verhot ikkunassa. Aurinko paistaa niiden läpi ja huone täyttyy oranssista valosta. Jälleen on uusi aamu, melkein yhtä tuskainen kuin eilenkin. Päivästä toiseen aika kiemurtelee pitkiä reittejään ja kiristää ilmapiiriä sihinällään. Mahaan sattuu, eikä särkylääkkeitä löydy mistään. Onhan sentään aurinkoinen päivä. Ei silloin saisi tuntua tältä.

Törmäät ystävään, niin luultuun. Ei sanoja ole välissänne, vain hiljaisuus ajaa hetkia eteenpäin. Sanoisi edes joku jotain, tuntuu niin tuskaiselta jättää ajatukset omiksi. Kivun hetkelläkään et uskalla huutaa, et halua antautua toiselle. Sille, joka syyllistää katseellaan, olemuksellaan, äänettömyydellään. Ja kun pyydät anteeksi, et kuulukaan joukkoon. Olet silloinkin vääränlainen.

Pakokeinoja olisi niin monia. Mihin niistä tarttua, mihin uskaltaa koskea. Onko sittenkään tarpeeksi rohkeutta puhua sanoja pois. Ei tietenkään. Tilannetaju jäi kotiin ikävän vallatessa kaiken energian. Et osaa sanoa mitään, olet mykkä. Vasta kotona ajatukset saavat järkeä ympärilleen. Hetken verran huomaat, että elämä on muutettavissasi.

Sitten et muistakaan enää. Ja jatkat huomiseen. Toistat samaa kaavaa niin pitkään, ettei aurinko enää pääse verhojen läpi aamuisin. Lopulta unohdat herätä. Mitä väliä. Pimeässä on hyvä kuunnella elämän ääniä. Niitä, jotka kulkevat vierelläsi, muttei sinussa. Kukaan ei vastaakaan.

----

Täällä ajatukset ovat turhia, kunnes toisin todistetaan. Aion antaa elämäni niille virroille, jotka vievät minut sinne, missä mieleni tulee kuulluksi.