Neljä seinää kera pölyisten nurkkien, turhan tuttujen. Tuossa sohvan nurkalla likainen paita, jo kolmatta päivää vieressä kirjojen. Vain kahvikuppi kaverina; Se, joka eniten tuo muistoja. Soittimen hurina täyttää päivät ensimmäisestä toiseen, kolmanteen, neljänteen... Kahvinkeitin hörähtää aina tarvittaessa, muistuttaa olemassaolosta yksinäisestä. Kuppi jää aina puolilleen sen kylmetessä ja yhä uudelleen se täyttyy minuuteiksi, tunneiksi. Vain jotta sen voisi täyttää uudelleen.

Taas pakahtuu, pomppii ja hyppii. Sydän irtoaa rinnasta ja juoksee ympäri huonetta, pitkin käytäviä ja piiloutuu lopulta hetkeksi sängyn alle. Sieltä se yhä uudelleen yllättää kantajansa ja tekee olon onnellliseksi vain pelkällä olemassaolollaan. Ja sillä, mitä sen ajatuksissa pyörii.

Onko mitään niin tärkeää kuin se, mitä se mukanaan kantaa?

---

Kaikenlaista jälleen sekoittuu pään sisällä.  Turhat asiat liikuttavat mieltä ja epäluulon tummat sävyt valtaavat alaa vaikka kuinka yrität värittää sen päälle.  Tumma varjostaa yhä enemmän ja tarvitset jotain vahvempaa, mihin uskoa. Miksi päästät varjot tauluun?

Nämä väriliidut jotka sait käsiisi, ne värjäävät maailman väreillä, joita et koskaan osannut kuvitellakaan. Pidät näistä väreistä enemmän kuin mistään muusta. Uskot ehkä jopa siihen, että tämä on se ainoa paletti, mitä tarvitset. Luota siihen.

Täydellisen päivän ohje:

• Herääminen katseisiin
• Aamun kuiskauksia pimeässä huoneessa
• Kahvinpuruja paidan alla
• Kanavallinen jääkylmää vettä
• Kapallinen puiden läpi lämmittävää auringonpaistetta
• Sylillinen koirankarvoja
• Tölkillinen kuistijuomaa
• Sangollinen rantasaunan tuhkaa
• Kaksi saavia: yksi sinulle ja yksi minulle
• Yksi yhteinen peitto, hiljainen hengitys sen alla

------

Ja kun jokainen kosketus polttelee ihoon merkkejä, ei hetkeäkään tarvitse miettiä josko aamuaurinko jäisi pilvien taa. Koska silläkään ei ole väliä näinä hetkinä. Vain nämä aamut merkitsevät.

 

Pitäisikö osata luottaa siihen, että tässä elämässä voi joskus olla jotain pysyvääkin niin, ettei aina tarvitse miettiä kuka kääntää selkänsä seuraavaksi? Miten ihmeessä siihen oppii? Epävarmuus elämästä ja toisista ihmisistä saa ajatukset hulluiksi. Ei hetken mielenrauhaa, pakko aina miellyttää ettei selkä kääntyisi.  Miksi on niin vaikea luottaa. Sekin väsyttää. Turhauttaa? Tiedän, että olen turvassa, mikä saa silti luulemaan harhoja. Onnistuisipa jättämään mielen off-asentoon, osaisipa ottaa rennosti ja nauttia.

Mitäpä jos mä pelkään turhaan?

Jotain osuutta on varmaan sillä, että tietyt tahot pessimistisöi kaiken, mistä itse ajattelen optimistisesti. Aina pitää muistaa että on olemassa toinen, huonompi mahdollisuus sen sijaan, että kaikki sujuisi hyvin. "Muista aina varautua pahimpaa ja älä koskaan luota siihen, että kanssaihmiset jaksaisivat olla kanssasi kyllästymättä." Kind of sad but is it true? Itse en halua uskoa niin. Haluan uskoa siihen, että joskus onnellisuus vie eteenpäin tai että aina ei tarvitse olla varasuunnitelmaa. Joskus asiat vaan menevät eteenpäin painollaan ja se tuntuu hyvältä.

"Elähän sano, sitä tiijä oisitko sen onnellisempi jossain muualla entä siellä. Ethännää voi tietää oisko sielläkään ihmisiä joitten kanssa sinun ois hyvä olla." -Mutta kun tiedän, ettei ainakaan täällä ole hyvä olla. Kai sitä saa tehdä itse omat virheensä? Ja kai sen itse tiedän, missä juuri minusta on turvallinen olla. Miksi pitäis pelätä turhaan?

----

Malja marttyyreille

Paksut verhot ikkunassa. Aurinko paistaa niiden läpi ja huone täyttyy oranssista valosta. Jälleen on uusi aamu, melkein yhtä tuskainen kuin eilenkin. Päivästä toiseen aika kiemurtelee pitkiä reittejään ja kiristää ilmapiiriä sihinällään. Mahaan sattuu, eikä särkylääkkeitä löydy mistään. Onhan sentään aurinkoinen päivä. Ei silloin saisi tuntua tältä.

Törmäät ystävään, niin luultuun. Ei sanoja ole välissänne, vain hiljaisuus ajaa hetkia eteenpäin. Sanoisi edes joku jotain, tuntuu niin tuskaiselta jättää ajatukset omiksi. Kivun hetkelläkään et uskalla huutaa, et halua antautua toiselle. Sille, joka syyllistää katseellaan, olemuksellaan, äänettömyydellään. Ja kun pyydät anteeksi, et kuulukaan joukkoon. Olet silloinkin vääränlainen.

Pakokeinoja olisi niin monia. Mihin niistä tarttua, mihin uskaltaa koskea. Onko sittenkään tarpeeksi rohkeutta puhua sanoja pois. Ei tietenkään. Tilannetaju jäi kotiin ikävän vallatessa kaiken energian. Et osaa sanoa mitään, olet mykkä. Vasta kotona ajatukset saavat järkeä ympärilleen. Hetken verran huomaat, että elämä on muutettavissasi.

Sitten et muistakaan enää. Ja jatkat huomiseen. Toistat samaa kaavaa niin pitkään, ettei aurinko enää pääse verhojen läpi aamuisin. Lopulta unohdat herätä. Mitä väliä. Pimeässä on hyvä kuunnella elämän ääniä. Niitä, jotka kulkevat vierelläsi, muttei sinussa. Kukaan ei vastaakaan.

----

Täällä ajatukset ovat turhia, kunnes toisin todistetaan. Aion antaa elämäni niille virroille, jotka vievät minut sinne, missä mieleni tulee kuulluksi.