Nehän sanoi taas: "Me tiedetään ettet sä oikeesti tunne mitään. Et sä oo koskaan oikeesti halunnu mitään etkä koskaan oo tarvinnu ketään. Sä olen tottunut olemaan sä ja sä olet yksin, ilman ystävää, ilman äidin olkapäätä, ilman tarjottua rauhoittavaa vesilasillista. Sä olet tottunut olemaan siinä, omilla jaloillas, eikä sun oo koskaan tarvinnu pyytää ketään kuuntelemaan tarinoita siitä, mitä sulle oikeasti kuuluu. Kyllä me tiedetään että sä olet aina täällä meitä varten, mut eihän meidän silti tarvii ottaa sua huomioon. Kyllähän sä kestät mitä vaan. Kyllä sä kestät meidän jutut. Sä seisot meidän puolesta ettei meidän jalat väsy liikaa."

Mutta mitä sä oikeastaan ajattelitkaan. Kävikö mielessä että olisit kertonu jalkojesi olevan jo valmiiksi itikanpistoilla, naarmuilla, mustelmilla ja että niitä kutitti niin kovin. Etkö koskaan saanut vuorollasi kertoa itsestäsi; vain vastauksia ja myötätuntoa.